Silmä mustana. Urheilija ei tervettä päivää näe.

Tämänkertaisen loukkaantumisen syynä ei ollut taaskaan ns. ylikunto, rasitus, väärästä tekniikasta johtuva vamma tai muukaan urheilulle tyypillinen onnettomuus. Tämä oli silkka arjen katastrofi, inhimillinen yksittäisen henkilön onneton sattumus, jollaisia ympäröivä yhteiskunta on täynnänsä.

Juoksentelin jokailtaiseen tapaan ympäri kotijärveäni kuin keväiseen auringonpaahteeseen herännyt nuori antilooppi. Hypähtelin kuin keittolevylle tippuva gerbiili, singahtelin halki pöheikköin kuin uutta kukkaa etsivä mehiläinen. Surissut en, lukuunottamatta pientä aivomössöni aiheuttamaa päänsisäistä pörinää.

Vastaan juoksee salskea ruskeasilmäinen nuorimies. Koska on ilta, aurinko paistaa melko matalalta suoraan päin kasvojani. Siitä huolimatta erotan vastaan juoksevasta nuoresta uroosta piirteitä, jotka herättävät positiivisella tavalla huomioni. Suuni vääntyy – kuten vastaavissa tilanteissa yleensä – idioottimaiseen virneeseen, ja katseeni niittautuu mittailemaan tuota vastaan juoksevaa organellia ylä- ja alasuunnassa, pituus- ja leveyssuunnissa ja strategisia mittauspisteitä ja niiden etäisyyksiä analysoiden.

Pituutta arviolta 181,6 cm, painoa noin 69,2kg. Mustat tiukat verkkarit, ilmiselvästi on oltu jalkapäivinä salilla. Pieni parransänki, ihana hymy, lyhyet hiukset joita tekisi mieli pörröttää. Ei välttämättä juoksulenkin aikana, mutta koska tahansa silloin kun mies on staattisesti paikallaan.

Kohde lähestyy metri metriltä ja huomaan tuijottavani häntä suoraan silmiin. Oikeastaan huomaan tämän siitä, että havaitsen hänenkin tuijottavan omia lasittuneita nappejani. Kohtaaminen tapahtuu kuin hidastetussa elokuvassa lasittuneiden katseiden viistäessä halki filmin. Alle sekunnin kestävä tuulahdus elämää ja intohimoa päätty ennen kuin se ehtii oikeastaan edes alkaa. Verkkokalvoilleni piirtyy kuva komeasta nuoresta miehestä, joka tuijottaa silmiini ohi juostessaan. Lintuperspektiivistä katsottuna komean nuoren miehen vieressä on vastakkaiseen suuntaan juokseva hikoileva ja puuskuttava säkki.

Myhäilen tyytyväisenä lyhytaikaista esteettistä shokkia, johon tämäniltainen liikuntasuoritukseni minut saattoi. Ehkä universaali näkymätön käsi palkitsee tällä tavalla liikunnallinen pyrkimykseni välttää aikuisiän diabetes, sydänkohtaus ja yleiskunnon ennenaikainen rapistuminen. Itse puolestaan päätän palkita itseni kääntymällä katsomaan, oliko noin komealla miehellä kokonaisuuteen istuva vähintään yhtä hyvä perse.

Oli sillä. Kauhukseni huomaan, että juostessani eteenpäin kasvot kääntyneenä taakse, Kohde on tehnyt samoin. Hetki sitten ohi juossut mies kääntyi myös katsomaan taakseen. Tällaista ei ole ennen sattunut – ei Suomessa, ei kotikaupungissani, eikä tutun ja säädylliseksi kokemani järvimaiseman alaisuudessa.

Tapaus aiheuttaa hämmennystä henkilössä. Ruuvaan iPodini pienemmälle pystyäkseni keskittymään juoksemisen jatkamiseen. Käännyn vielä hetkeksi juostessani katsomaan taaksepäin, josko vielä näkisin vilauksen jo lähes näkymättömiin mutkan taakse kadonneesta kohteesta.

Sitten tärähtää. Silmissäni vilahtaa liikennemerkin alumiininen tolppa, ja sadasosasekuntia myöhemmin tolppa iskeytyy vasten oikeaa ohimoani. Elokuvista tuttua metallista kolausta ei kuulu, ainoastaan vaimea kumaus ja sitä sekunnin viiveellä seuraava verbaalinen ”perkeleen vitun vitun vittu” -purkaus, joka patrioottisella tavallaan kertoo kaiken olennaisen maailmasta, elämästä, molempien vääjäämättömästä hauraudesta ja toisaalta niiden idioottimaisesta kyynisyydestä., joka tuntuu purkautuvan aina seksuaalisen turhautumisen noloimmalla hetkellä.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.